Reilu kuukausi elämää Costa Ricassa on nyt eletty. Kulunut kuukausi on ollut varmasti elämäni tunnerikkain. Vuoristorata on todellakin ollut melkoista.
Päivä ennen töiden alkua Sara ja Lena lähtivät omiin projekteihinsa kauas San Josesta. Yhdessä yössä jäin yksin. Minä en varsinaisesti ollut meistä kolmesta se, joka hoiti kommunikoinnin perheen kanssa. Nyt se oli kuitenkin täysin minun vastuullani. Seuraavana päivänä aloitin työt paikassa, jossa kukaan ei puhu englantia. Muiden vapaaehtoisten kanssa tiiviisti vietetyn kolmen viikon jälkeen uusi arki tuli jokseenkin shokkina. Kevyesti ilmaistuna seuraavasti: Putosin jostain pilvien korkeudelta turvallisesta ympäristöstä ja tutuksi tulleista rutiineista pää edellä betoniin sellaisella voimalla, jonka en koskaan ajatellut olevan mahdollista. Ensimmäinen työviikko menikin täysin sumussa vaurioita tarkastellen. Illat kuluivat väsymystä ja ikävää itkien. Yksinäisyys tuntui ylitsepääsemättömältä. En olisi osannut ikinä kuvitella, että muutamaa viikkoa myöhemmin viettäisin täällä yksiä elämäni onnellisimmista päivistä.
Lyhyesti töistä. Olen tähän mennessä työskennellyt vain CECUDI:ssa, joka on periaatteessa kuin lastentarha. Keskuksen ideana on tarjota ilmainen varhaiskasvatus lapsille, joiden perheillä ei olisi siihen muuten varaa. Lapset tulevat esimerkiksi perheistä, joissa on ollut väkivaltaa ja/tai seksuaalista väkivaltaa, perheistä, jotka elävät äärimmäisessä köyhyydessä, tai perheistä, joiden arkea varjostaa vakava sairaus. Luultavasti tulen työskentelemään keskuksessa koko vapaaehtoistyöjaksoni ajan, sillä hommat ovat lähteneet rullaamaan hyvin. Kierrätysprojekti on siis ainakin toistaiseksi unohdettu. Työskentelen maanantaista perjantaihin joka päivä kahdeksasta neljään. Aamuruuhkan takia herätyskello soi aamuisin 5.30. Työnkuvaani kuuluu lasten kanssa leikkimistä, ruokailuissa auttamista, englannin opettamista ja tietenkin kurinpitoa. 25 lapsen ryhmässä lapsilla on ikää pääasiassa kahdesta neljään vuotta. Vilinää siis tosiaan riittää.
 |
| Keskuksen lapsia kansallispuvuissa itsenäisyyspäivänä |
Ensimmäisen viikon lähinnä tarkkailin menoa, mutta nyt minun odotetaan toimivan lähes kuin kuka tahansa lastentarhaopettaja. Auktoriteetti on toistaiseksi vähän kadoksissa - espanjankieliset käskyt kun eivät tule aivan luonnostaan. Muutaman kerran lapset ovat katsoneet hölmistyneesti kun olen komentanut heitä suomeksi. Pitkistä ja raskaista päivistä huolimatta olen todella onnellinen työpaikastani. Niin lapset kuin aikuisetkin jaksavat olla suhteeni kärsivällisiä ja kannustavia.
 |
| Työporukka |
 |
| Leffassa |
Viime viikonloppuna olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Teimme Larinan ja toisen sveitsiläisen tytön Jessican kanssa viikonloppureissun sademetsään. Kolmen tunnin ajomatkan (ja hullun matkapahoinvoinnin) päätteeksi nousimme bussista keskellä paratiisia. Yllätys yllätys, metsän keskellä ei ollut internettiä. En rehellisesti sanoen muista, milloin olisin viettänyt viikonlopun ilman nettiä, ja ihmettelen vieläkin, miten se ei tuntunut lainkaan tuskalliselta! Vietimme päivät metsässä oppaan johdolla vaeltaen ja tarkkaillen tukaaneja, kolibreja, apinoita, käärmeitä ja sammakoita. Laiskiainen on tosin edelleen näkemättä. Välillä pulahdimme jokeen viilentymään - tietysti fiksuina vaatteet päällä. Sademetsässä kun kaikki kuivuu vaivattoman nopeasti. Housuni olivat kosteat vielä tiistaina. Pimeyden laskeuduttua söimme ja puhuimme tunteja. Ehdottomasti yksi elämäni ikimuistoisimpia viikonloppuja!
Kuulemisiin, Linnea
Kommentit
Lähetä kommentti